Vain hädin tuskin yhden keskiverto raskauden pituisella etumatkalla ennen nuorempaa veljeään maailmaan putkahtanut brittiläisen insinööri-isän ja yhdysvaltalaisen kustannustoimittajaäidin rakkauslapsi. Saman vuoden sisällä syntyneen pikkuveljen kanssa kasvettiin varhaisimman lapsuuden jälkeen käytännössä pitkälti kuin kaksosina, koska oltiin koulussakin aina samalla luokalla ja samoissa kaveripiireissä. Vajaan vuoden ikäero ei paljon painanut siinä kohtaa, kun kärkimiehenä perheeseen siunaantunut Murray oli pienestä pitäen aina sparraamassa nuorempaansa alkaen kävelemään opettelemisesta ja ensimmäisistä r:n surautteluista ja päättyen jääkiekkokaukalossa isompikokoisten poikien taklaamiseen pikkuveljen tieltä. Noin muutenkin lapsuus kului hyvinkin onnellisessa ydinperhekuplassa ja kliseisessä mätsääviin asuihin pakotuksessa, vaikka pojat eivät oikeasti kaksosia olleetkaan. Eikä se kaikki ollut silkkaa pakotusta, vaan ihan omasta tahdostakin oltiin paitaa ja peppua, ja tehtiin paljon kaikkea yhdessä, vaikka siinä sivussa suhteellisen terveesti kasvettiin myös ihan erillisiksi ihmisiksi omine harrastuksine ja persoonineen.
Murrosiän pahimmissa kuohuissa vanhemmat yhtäkkiä yllättäen ilmoittivat eroavansa. Ei siinä ehkä sinänsä olisi vielä kuinkaan käynyt, mutta kun velikin sitten spontaanisti lähtikin isän mukaan naapurikaupunkiin, vaikka oli yhdessä sovittu muuta. Siitä Murray ei ole oikein vieläkään päässyt täysin yli. Niin ankeaa oli olla se, joka jätettiin jälkeen, ja joka joutui sitä jälkeen jätetyksi tulemisen tunnetta käsittelemään samassa vanhassa kodissa, samassa vanhassa koulussa ja samoissa vanhoissa ympyröissä. Jos tilanteesta halusi jotain hyvää etsiä, niin ainakin omat intressit ja tavoitteet kirkastuivat entisestään veljen vaikutuksen poistuttua yhtälöstä. Polvenkorkuisista asti yhdessä harrastettu jääkiekko putosi heti kohta kuvioista ja soolona puuhailtu nyrkkeilyharrastus nousi kärkihankkeeksi. Samoin koulussa edistyneemmät fysiikan ja kemian kurssit jäivät lukujärjestyksestä pois, koska niitäkään ei sitten kuitenkaan oikeastaan kiinnostanut yksinään päntätä. Arvosanat noin yleisemminkin ottivat pientä kolhua, vaikka lopulta high schoolista jäikin käteen keskivertoa paremmat paperit.
Hyvillä papereilla ja nyrkkeilystipendillä avautuivat ovet jatko-opintoihin. Varsinaista opiskelua Murray harjoitti lähinnä sivutoimisena nyrkkeilyyn, juhlimiseen ja tyttöihin (ei välttämättä aina edellä mainitussa järjestyksessä) panostamisen ohessa, mutta sai kuin saikin geneerisen markkinointia, viestintää ja vähän kirjallisuutta käsittävän tutkinnon ulos vain himpun verran yli tavoiteajassa. Collegevuosina saatiin lisäksi lämmiteltyä välejä veljen kanssa, hankittua vähän ihan oikeaa työkokemusta ja ennen kaikkea pedattua loistavaa tulevaisuutta nyrkkeilyuralla. Koulun penkiltä nuori nyrkkeilylupaus muutti valmentajan perässä ensin San Antonioon, ja sieltä pian kovin tavoittein Las Vegasiin. Kevyt- ja välisarjoista kohottiin parissa vuodessa kovan treenin, valikoitujen otteluiden ja massan keräämisen jälkeen keskisarjaan, jossa myös tehtiin hidasta mutta varmaa nousua.
Kun ikää oli mittarissa neljännesvuosisata, näytti maailma melkein valmiilta. Murray oli painoluokkansa kansallisessa rankingissa hyvässä nosteessa, eikä edes edustuspaikka maajoukkueessa vaikuttanut täysin epärealistiselta tulevaisuuden mahdollisuudelta. Vähemmästäkin olisi noussut kusi päähän. Murraylla se oli noussut jo tätä ennen. Sitten tuli se yksi pienessä darrassa, vähän liian suurella itsevarmuudella aloitettu matsi, jossa otettiin se yksi kriittinen harha-askel, annettiin vastustajalle mahdollisuus iskeä, ja horjahdettiin lopuksi niin kohtuuttoman epäonnisessa kulmassa päin kulmausta, että siinä napsahti pari jännettä, rysäytettiin olkapää sijoiltaan ja onnistuttiin vielä murtamaan puoli käsivarttakin. Yksikään lääkäri ei suostunut tarjoamaan alle puolen vuoden toipumisaikaa, millä ei loppupeleissä ollut mitään merkitystä, sillä käsi ei lopulta koskaan palannut entiselleen. Pitkän kuntoutusrupeaman jälkeen uralle haettiin vielä uutta nousua Californiassa, mutta joko pää tai fysiikka eivät vain enää riittäneet samalle tasolle kuin ennen kohtalokasta loukkaantumista.
Takaisin ö-kastiin putoamisen, kropan jatkuvan reistailemisen, käden kuntouttelemisen lomassa kehitetyn kipulääkekoukun ja yleisen motivaation romahtamisen yhteisvaikutus johti nopeaan ja paikoin jyrkkäänkin alamäkeen sekä ura- että yksityiselämässä. Ei tainnut lopulta mahtua paria vuottakaan isolle urheilukanavalle tuotetun lupaavaa nuorta nyrkkeilijää kösittelevän haastattelun ja
former rising boxer star jailed for robbing a gas station and fleeing under the influence -lööppien välillä. Ei Murray ollut yhtään ketään ryöstänyt tai edes yrittänyt, vaikka yrityksestä se tuomio taisi lopulta napsahtaakin. Siinä oli ollut kyse lähinnä väärinkäsityksestä. Lääke- ja viinapäissään ajamisesta vankila kyllä kieltämättä siinä vaiheessa tuntuikin oikealta osoitteelta.
Valitettavasti linnastakin saatiin kenkää reippaasti etuajassa hyvän käytöksen takia. Ei auttanut, vaikka viime hetkellä yritti vähän käydä tukkanuottasille sellikaverin kanssa ja aukoa päätä vartijoille. Ulos ne sieltä vain heittivät ja härskeimmät toivottelivat vielä kaiken kukkuraksi onnea matkaan. Elämää on sittemmin erittäin mielenkiinnottomasti yritetty nyhjäistä tyhjästä uusille urille veljen nurkista käsin ponnistamalla, toistaiseksi varsin heikoin tuloksin. Rikosrekisterin kanssa ei tahdo saada kuin paskaduunia olemattomalla palkalla ja sitäkin vain pätkiä kerrallaan. Siinä sivussa on revitty kasaan lisätuloja semihämäristä paikallisista nyrkkeilyklubeista ja ehdottoman hämäristä underground fight club -meiningeistä – tai kuka ties, vaikka niistäkin oikeasti haettaisiin jotain aivan muuta kuin taloudellista helpotusta.
Murray on varhaisista vuosistaan asti ollut vähän sellainen chaotic good -henkinen kaveri. Siinä, missä nuorempi veli Eli on aina ollut hillitympi ja harkitsevaisempi, oli Murray jo lapsena se, joka otti kontaktia naapurin ipanoihin, veti molemmat heti porukkoja kohti koulun pihalla, ja oli muutenkin aina hosumassa toimintaa kohti sellaisella tarmolla, ettei ainakaan ollut vaaraa jäädä seinäruusuksi. Hyvin pitkään Murray oli se, joka sai pojat nopeasti mukaan juttuihin, ja Eli se, joka maadoittavana voimana piti heidät jatkossakin mukana. Aikuisiällä Murrayn onkin ollut vaikeampi muodostaa pitkäaikaisia, syvällisempiä ihmissuhteita, koska sen luontaisen hosumisen ja häsläämisen lisäksi pitäisi ihan itse hallita myös se toinen puoli. Ikinä ei ole ollut vaikeuksia lyöttäytyä ihmisten kanssa juttusille, pitää hauskaa ja saada kavereita, mutta jostain syystä ne kaikki lupaavatkin alut tuppaavat jäämään korkeintaan hyvänpäiväntutun tasolle.
Kenties hosumisella ja säheltämisellä on aina jossain määrin paikkailtu sitä, miten ei ole koskaan ylletty aivan veljen tasolle sellaisella älyllisellä ja luontaista vakautta huokuvalla tasolla. Jossain toisessa perheessä Murraykin olisi varsinkin vielä high shoolissa saattanut mennä perheen älyköstä, mutta omassa perheessään hän jäi akateemisilla ansioillaan häntäpäähän. Toisaalta mikään sellainen ei ole koskaan häntä erityisesti kiinnostanut, ja niin high schoolissa kuin collegessakin intohimot liittyivät enemmän harrastuksiin, juhlimiseen ja sukupuolielämään kuin opiskeluun. Vaikka opiskeluvuosien jälkeen kiinnostus kaikkeen älylliseen ja syvälliseen pohdiskeluun on entisestään karissut, omaa Murray silti edelleen ihan kiitettävän yleissivistyksen ja pystyy vähintäänkin seuraamaan keskustelua vähän aiheesta kuin aiheesta, toisinaan tarjoamaan jopa jonkinlaista järkevää kommenttia väliin. Herkkää runopoikaakin miehestä löytyy sen verran, että tuli aikoinaan lukeneeksi tutkintoonsa sivuaineena kirjallisuutta äidin jalanjäljissä. Lukee edelleen paljon, mitä ei aina uskoisi siitä, miten räkäisesti saattaa nauraa typerille aikuisten piirrossarjoille.
Yllättävän lähellä kultaista keskitietä akselilla "ajattelee ensin – tekee ensin". Heittäytyy helposti uusiin tilanteisiin ja mukavuusalueensa ulkopuolelle tai lähtee vaikka kaverin kanssa spontaanille ryyppyreissulle toiseen osavaltioon, mutta Isoissa Päätöksissä osaa myös ottaa ja vaatia aikaa harkita. Tätä nykyä päällä on kyllä sellainen yleinen kyynisyys ja toivottomuus tulevaisuutta kohtaan, että vähän turhankin helposti tulee jätettyä kaikki herran haltuun sillä perusteella, ettei millään ole kuitenkaan mitään merkitystä, mutta jossain pintapuolisen fuck everything -asenteen alla piilee vielä jonkinlainen järkikin. Mitä toveri alkoholiin tosin tulee, sen kanssa harkintakyky pettää kyllä heittämällä aivan joka kerta. Viinapää ei ole kehittynyt yhtään sitten villien teinivuosien paitsi ehkä korkeintaan sillä tasolla, että kuppia voi ottaa enemmän ennen kuin menee filmi täysin poikki. Parin kaljan jälkeen meininki on vielä ihan ok, mutta siitä onkin sitten suunta vain alaspäin. Humalassa erittäin rasittava, täysin estoton, holtiton, kovaääninen ja impulsiivinen.
Selvin päinkin pientä äkkipikaisuuden vikaa, joskin enemmän sellaisessa uhoamisen hengessä kuin välittömästi päällekäyvässä mielessä. Jos joku on vieressä estelemässä tai lepyttelemässä, myös rauhoittuu suhteellisen nopeasti. Oma impulssikontrolli sen sijaan on arvaamattomampi, ja etenkin humalassa mies on helposti nyrkit pystyssä ja kiinni kauluksissa. Väkivaltainen Murray ei varsinaisesti ole, eivätkä ne satunnaiset nujakatkaan yleensä muutamaa muksautusta ja pientä painia pidemmälle kehity, ellei toinen osapuoli ole poikkeuksellisen aggressiivinen. Seiniä, ovia tai muita viattomia elottomia objekteja kohti nyrkki tosin herkästi viuhuu, ovet paukkuvat ja toisinaan tavaratkin lentävät, mutta eläviä olentoja ei pääsääntöisesti vahingoiteta kehän ulkopuolella.
Kaoottiseen perusluonteeseen sisältyy myös kohtuuton ylikompensaatio aivan kaiken suhteen. Kun teininä ihastuttiin Siihen Yhteen Tiettyyn Tyttöön, Joka Oli Kaikkia Muita Erityisempi, eikä siltä saatu vastakaikua, niin kynnettiin sitten koko rinnakkaisluokka läpi ja kohdeltiin suoraan sanottuna aika paskasti niitä kaikkia tyttöparkoja. Kun veli otti ja jätti, oli vedettävä kerralla tajuton yksinäinen susi -homma päälle ja leikkiä, ettei oikeastaan sellaisilla läheisillä ystävillä kukaan mitään tehnytkään. Nyrkkeilyuran tehtyä tenän piti väkisin aloittaa treenaaminen liian aikaisin ja rikkoa paikat vielä pahemmin. Yhden asian hirttäessä kiinni vedetään sitten toinenkin asia överiksi samalla kertaa. Jonkinlaisesta sisäisen moderaation puutteesta sekin kai kertoo.
Eniten koko läheisessä velibisneksessä on Murrayta aina turhauttanut se, miten veli venyi lopulta 180-senttiseksi ja hän itse on jäänyt vain 175 senttiin. Eroa hän on tosin itse tavannut selitellä sillä, miten veli on saanut kasvaa rauhassa siisteissä sisänörttihommissa sillä välin kun toiset ovat oikeasti
eläneet ja ehkä vähän ottaneet siinä elämisen sivussa osumaakin siinä määrin, että johan siinä helposti ainakin pari senttiä painuu koko ruho kasaan. Paino jojoilee 70 ja 80 kilon välillä riippuen siitä, miten paljon ja tarkasti mies jaksaa panostaa syömiseen ja treenaamiseen. Yläkroppa on useimmiten kohtuullisessa tikissä, kiitos nyrkkeilyhommien, mutta siinäkin jäädään priimakunnon pullisteluista.
Kasvonpiirteiltään Murray on tullut selvästi veljeään enemmän britti-isäänsä, eikä nyrkkeilykehissä ja niiden ulkopuolellakin vastaanotetut tällit naamaan ole varsinaisesti rosoisuutta tasoitelleet. Nuorempana vähän miten sattuu vinkkuraan kasvaneet hampaat sen sijaan ehdittiin uran nousujohteen aikana uusia omien putoillessa ammattihaittojen seurauksena pois. Otsalla kestouurteet, peribrittiläiset vähän höröttävät korvat ja moneen kertaan suuntaan jos toiseenkin rusautettu nenä ovat ehkä ne mieleenpainuvimmat piirteet muuten tavanomaisen tylsillä kasvoilla.
Luonnostaan kevyelle laineelle karkaavat maantienruskeat hiukset pidetään yleensä kynittynä korvien tasalle, vaikka kuontalo päältä pääseekin usein rehottamaan. Siloposkena Murrayta näkee harvoin, mutta parran pituus sentään varioi parin millin sängestä rehelliseen täyspartaan – tavallisesti karvoituksen tila liikkuu jossain näiden välimaastossa. Silmät ovat siniset ja niiden alla on vakiovarusteena enemmän tai vähemmän tummat pussit.
Murray pukeutuu tavallisen tylsästi paitsi että viihtyy farkuissa keskimääräistä huonommin. Jos jotakuta aseella uhaten käskettäisiin ennustamaan, millaisissa vaatteissa mies astelisi seuraavan kerran vastaan, ja ennustuksen paikkansapitävyys olisi kriteerinä henkiinjäämiselle, parhaat mahdollisuudet pelaisi itselleen veikkaamalla tummaa t-paitaa ja kollareita tai hupparia ja Adidaksen verkkareita. Jonkun muun pukemana voi kulkea hienommissakin vaatteissa, mutta oma tyylitaju tai kiinnostus ei kyllä jotain perusfarkkuja ja vähän oudosti istuvaa kauluspaitaa pidemmälle riitä.