The Young Librarians -yhtyeen keulassa kitaroineen keikkuva Casey on millä tahansa mittarilla hieman erikoinen rokkari. Sen lisäksi, että mies kantaa ylpeydellä disaster bi:n titteliä, on hän myös luonnoltaan vähän monia kollegoitaan pehmeämpi. Kohtelee ihailijoitaan aina mitä suurimmalla kunnioituksella ja lämmöllä, eikä käännä faneja mielellään pois luotaan huonollakaan hetkellä.

Fanien kesken pidetty ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki pitäisivät Caseysta; Median silmissä hän on kutakuinkin sietämätön. Ramppikuumetta poteva Casey ei tiedä montaakaan tilannetta, jotka olisivat haastatteluja epämiellyttävämpiä. Tilannetta ei varmasti myöskään paranna se, miten jämäkästi hän kieltäytyy kertomasta juuri mitään historiastaan tai yksityiselämästään. Onhan se nyt vähintäänkin täysin kohtuutonta, että rocktähti ei halua koko maailman tietävän kaikkea hänen elämästään.

Miehen ympärillä leijuva salamyhkäisyys on tietenkin omiaan lietsomaan kaikenkarvaisia, toinen toistaan mielikuvituksellisempia huhumyllyjä. Ihan kaikki huhut eivät kuitenkaan ole täysin puppua; Casey tosiaankin mm. harrastelee päivittäisiä päihtymysaktiviteetteja ja on menettänyt ajokorttinsa ratista käryämisen vuoksi, sekä pitää omistamaansa taloa tyhjillään ja majailee itse vuokra-asunnossa.

Jos et kuitenkaan ole median edustaja ja tunnet miehen vain hatarasti tai esiintyjänä, näyttäytyy Casey sinulle todennäköisesti kertakaikkiaan pehmoisimpana ja pörröisimpänä rokkarina, jonka olet ikinä tavannut. Ei halua julkisesti sanoa puoltakaan pahaa sanaa kenestäkään ja on onnistunut suosiosta huolimatta pitämään jalkansa tukevasti maan kamaralla. Ei ole mitenkään tavatonta, että mies saattaa vaikka kesken keikan alkaa herkistelemäänkin.

Todellisuudessa suljettujen ovien takana Casey repii hiuksia päästään kytätessään lähes pakkomielteisesti seuraajalukuja ja kuuntelukertoja ja analysoidessaan syitä sille, miksi tuorein sinkku ei räjäyttänyt pankkia ja sujahtanut top5-listoille ensimmäisten 48 tunnin aikana edeltäjänsä tavoin. Ilman bändin ja levy-yhtiön tukea ja joskus kovaakin rakkautta mies olisi totaalisen hukassa, eikä varmasti saisi ikinä valmiiksi riviäkään mitään julkaisukelpoista. Helppoa hänen kanssaan työskentely ei ole, eikä harmailta hiuksilta säästy kukaan – vähiten mies itse. Jos toimittajat ja kriitikot rakastavatkin ruotia hänen persoonaansa, eivät he mitenkään kykene pääsemään samalle kritiikin tasolle, jolla Casey itse keikaroi. Hän todellakin on itse itsensä suurin hater ja ankarin kriitikko.

Paitsi itsensä ankarin kriitikko, on hän myös bändikaveriensa ankarin kriitikko. Lempeästä perusluonnostaan huolimatta C ei siis ole helpoin mahdollinen työkaveri, eikä etenkään isompien kompromissien tekeminen tosiaan kuulu hänen suosikkiasioihinsa. Jos Casey on vahvasti jotain mieltä, voi häntä olla haastavaa vakuuttaa siitä, miksi jokin muu tapa olisi parempi. Paineensietokykya hänellä ei myöskään ole juurikaan edes nimeksi.

Yksityiselämän puolella miehen lähelle ei ole helppo päästä, eikä hän anna itsestään kovinkaan paljoa edes läheisilleen. Vastoin yleistä harhaluuloa, sillä ei ole tekemistä uran, saavutuksien tai kusen hattuun kihahtamisen kanssa. Casey vain on nuoresta pitäen oppinut ylläpitämään henkistä suojamuuria, jonka läpi ihmisiä ei päästetä helpolla.

Todellisuudessa hän olikin niitä lapsia, joille ei ikinä annettu sitä vanhempien pehmentämää tutoriaalia elämästä ja siitä, miten pitäisi toimia selvitäkseen hengissä. Sen myötä hänelle ei koskaan tarjoutunut vaihtoehtoa kasvaa aidosti avoimeksi yksilöksi, vaan kaiken opettelu oli teinivuosina aloitettava ihan itsenäisesti. Aikaa olla lapsi suotiin vain muutaman suloisen, nyt jo unohduksiin painuneen mummolakesän ajan, ja sitten olikin alettava kehittää selviytymismekanismeja ja paksua nahkaa.
Kaiken seurauksena Caseysta kasvoi se mies, jonka ulkokuori on saattanut kovettua vähän turhankin lujaksi; Muutamalta kohti lentävältä kivenmurikalta on suojauduttu rakentamalla pommisuoja. Sen pommisuojan ovea ei julkisuudessa juurikaan raotella, eikä kyllä liian paljoa yksityiselämän puolellakaan. Päästäksesi sinne, täytyy sinun olla hiton erityinen tai Caseyn erittäin naamat – luultavasti molempia.

Paksun nahan alla odottaa kuitenkin tärisevä kasa traumoja, haavoittuvaisia pintoja, vanhoja arpia ja pisteliäitä kommentteja, joilla on helppo ajaa hyvää tarkoittavat läheiset pois. Siinä lieneekin iso osasyy Caseyn yskähteleviin ihmissuhteisiin: Hän tietää nimeltä puolet musiikkiskenestä ja Los Angelesista ja hänellä on tuhansittain uskollisia seuraajia, mutta silti hänellä ei juurikaan ole läheisiä ihmisiä. Voimakkaat defenssit eivät tosiaan helpota hänen kanssaan lähentymistä, eikä monilla ole jaksamista katsella henkilökohtaisessa elämässä mieslapseksikin tituleeratun kitarakeikarin oikuttelua.

Ehkä hän ei ole kuitenkaan täysin menetetty tapaus; Hän parhaansa mukaan yrittää olla olematta sellainen ihminen kuin hänen vanhempaansa, mutta toisinaan se vain on niin kovin vaikeaa ja paljon helpommin voi luiskahtaa niihin myrkyllisiin toimintamalleihin ja defensseihin.
Jos hän marssittaisi perseensä terapiaan, harrastaisi vähän itsetutkiskelua ja olisi selvänä tarpeeksi monta tuntia, voisi hänestä olla vielä edes kohtalaisen yhteiskuntakelpoiseksi. Ei varmasti kenenkään unelma-aviomieheksi, eikä etenkään unelmavävyksi, mutta ehkä edes kohtalaiseksi ystäväksi. Jos ei muuta, niin ainakin hän voisi kirjoittaa omaelämäkerran raitistumisesta, syyttää kaikista ongelmistaan median asettamia paineita ja sysätä vastuun käytöksestään pois omalta kontoltaan.

Casey on aina ollut melko pienikokoinen. Hän ei ole milloinkaan ollut luokkansa pisin, eikä hänen hartialeveytensä nuoruudessa ollut kehuskelun arvoinen. Joku olisi voinut kuvata häntä termillä petit. Hän on aina ollut rakenteeltaan enemmän hoikka, joskus melkeinpä jopa hintelä. Pituudellakaan ei häntä ole pilattu; Päälaki hipoo 175 cm rajaa, ja yli 180-senttiseksi hän yltäisi vain hiukset pystyssä. Fyysisiltä mitoiltaan mies ei olekaan milloinkaan ollut erityisen sporttinen tai vakuuttava, minkä vuoksi monet kokivatkin hänet melko epäuhkaavana. Samoista syistä on saanut koko ikänsä kuulla kiusantekoa lähinnä muilta pojilta, mutta myös joiltain tytöiltä. Etenkin homottelu tuli erityisesti teinivuosina tutuksi.

Oma tyylikin on alkanut löytyä ja teininä hieman hupsuja asuvalintoja tehneestä Caseysta on kasvanut omanlaistaan, kevyesti kenties takapajuisesta Wyomingista ja menneistä vuosikymmenistä vaikutteita ottavaa tyyliä noudattava mies, joka ei arastele väripilkkuja vaatevarastossaan. Roosa, auringonkeltainen tai akvamariini ovat kaikki aivan yhtä todennäköisiä värejä hänen päällään nähtäväksi ja miksipä eivät olisi; Kaikki värit tuntuvat istuvan hyvin Caseyn ylle ja korostavan sopivasti hänen tummanruskeita hiuksiaan ja silmiään. Kehon kestokoristuksina on myös jonkin verran tatuointeja. Asusteissa hän panostaa vöihin, rannerenkaisiin, korvakoruihin ja sormuksiin, mutta hänen kaulassaan nähdään somisteita erittäin harvoin. Oikeastaan Casey inhoaa kaikkea kaulan ympärille kiedottavaa kaulakoruista solmioihin, rusetteihin ja kaulahuiveihin, eikä hän sellaista suostu käyttämään, ellei bändikaveri kuolinvuoteellaan sitä viimeisenä toiveenaan esittäisi.

MENNEISYYS:

Caseyn elämäntarina on kutakuinkin sama kuin suurimmalla osalla keskivertorokkareista; Kotona oli vähän vaikeaa, lapsuus ja nuoruus olivat alkoholin ja/tai päihdeongelmien varjostamia ja teinivuodet olivat yhtä koulukiusaamisen, ryyppäämisen ja rajojen hakemisen sekamelskaa. Toisaalta mies myös tiedostaa sen, että hänet erottaa kaikista muista karun lapsuuden eläneistä vain ripaus onnea.

Toisaalta mitä muuta voi elämältä odottaa, jos sattuu syntymään sellaiseen paikkaan kuin Wyomingin Jackson. Alle 8000 asukkaan kylä on niin kuivakka, että siellä näivettyisi kaktuskin. Toisaalta voihan siihen suhtautua eksoottisenakin matkakohteena; Onhan se melkein kuin aikamatka suoraan 1950-luvulle arvoineen, joiden konservatiivisuudelle vapisisivat aidot 1950-lukulaisetkin. Eikä siellä takuulla kuki mikään. Ei sen enempää pakkokasteltu ruukkukasvi kuin luovuuskaan. Juuri Jacksonin kaltaiset paikat ovat omiaan tukahduttamaan ja näivettämään kaikki sinne loukkuun jäävät, tai niin Casey itse asian kokee.

Siellä Casey kuitenkin syntyi ja eli elämänsä ensimmäiset 14 vuotta. Ensimmäiset pari vuotta menivät ihan onnellisesti; Kaikki oli ihan hyvin niin kauan kuin elämä oli vain leikkiä ja retkiä isovanhempien luo Landeriin – joka on muuten vielä Jacksoniakin pienempi kylänpahanen.

Kouluvuosien karttuessa alkoivat elämän realiteetit kuitenkin paljastua. Ensimmäisenä kävi ilmi, että kaikki lapset eivät ole yhtä mukavia kuin naapurissa asuvat, lapsuudesta asti tutut Gardnerit. Sitten pojalle kävi ilmi, että Casey on ilmeisesti tytön nimi, ja että se toisaalta sopii Caseylle, koska hän on kaikkien mielestä homo muutenkin. Yhtäkkiä kaikki koulussa tiesivät myös siitä, että rekkaa työkseen ajava isä pettää ja lyö äitiä ja äiti juo viiniä turruttaakseen pahimman. Eivät ne asiat sinällään tulleet Caseylle yllätyksenä; Puhuttiinhan siinä nyt herrantähden hänen omista vanhemmistaan. Kyllä hän oli kuullut, kuinka isä ja äiti riitelivät.

Kotona riideltiin tosiaankin usein. Yleensä isoveli Jesse paineli silloin ulos ovesta ja katosi ties minne, eikä välttämättä tullut takaisin ennen seuraavaa päivää, ja pikkusisko Jenny itkeä vollotti kuin viimeistä päivää. Etenkin isoveljen katoaminen osui kipeästi, sillä koulussakin Jesse oli aina puolustamassa Caseyta kiusaajilta ja teki koulusta siten siedettävää. Siksi olikin vaikea ymmärtää, miksi veli kotona sitten karkaili, eikä jäänyt Caseyn ja Jennyn turvaksi. Niinä hetkinä Casey yleensä istui sängyllään ja tuijotteli kattoa, kuvitteli olevansa jossain tv-sarjassa, jossain muualla, joku ihan muu. Kuvitelluissa elokuvakohtauksissaan hän saattoi olla salaisen persoonan taakse piiloutuva supersankari, Batmanin pikkuveli tai jotain sinne päin, ja oven takaa kuuluvat äänet kuuluivat häntä vankina pitäville superroistoille.

Lopulta isä vain hävisi kuvioista. Kukaan ei kertonut mitään Caseylle ja jos hän kysyi asiasta, äiti puhkesi itkemään ja Jesse mulkaisi häneen varoittavasti. Aihetta opittiin siis kiertämään. Jesse oli muutenkin alkanut käyttäytyä entistä arvaamattomammin, eikä isoveljen hermoja kannattanut turhasta kiristää. Myöhemmin Caseylle selvisi, että isälle ei ollut sattunut mitään sen kummempaa – Äijä oli vain päättänyt ottaa ritolat.

Hetken aikaa olivat vain he neljä; Casey, Jesse, äiti ja Jenny. Ennen pitkää kuvioihin ilmestyi äidin uusi miesystävä Jack. Hetkisen elämä näytti hieman valoisammalta. Äiti ei juonut ihan kaiken aikaa ja teki muutakin kuin makasi sängyssä. Kovin pitkään ei kuitenkaan mennyt, kun viinipulloja alkoi jo kertyä tuttuihin nurkkiin. Jack teki töitä pitääkseen perheen langat käsissä, mutta se taisi olla tuhoontuomittu yritys alkujaankin.

15-vuotiaana koulut lopettanut isoveli Jesse muutti omilleen Cheyenneen, n. 60 000 asukkaan kaupunkiin, suurimpaan pitäjään koko kirotussa osavaltiossa. Casey joutui vielä jokusen vuoden ravaamaan paikallisen kirkon kuorotunneilla ja rämpyttelemään kitaraansa yksin sängyllään, ennen kuin äiti ja Jack suostuivat antamaan luvan muuttaa isoveljen nurkkiin Cheyenneen.

Cheyennessa oli tarkoitus mennä high schooliin, suorittaa koulu kunnialla loppuun ja muuttaa sitten johonkin oikeaan kaupunkiin. Jesse oli kuitenkin ehtinyt sen verran sotkeutumaan kaikenlaiseen, että nopeasti pikkuvelikin oli vedetty mukaan ties mihin sotkuihin. Lienee sanomattakin selvää, että keskenhän se koulu sitten jäi. Jos etsitään positiivisia puolia siitä, niin ainakin opiskelusta vapautunut aika tarjosi runsaasti mahdollisuuksia harrastaa vapaa-ajallaan ihan mitä mieli teki; Yleensä se oli kauppojen kulmilla roikkumista, ohikulkijoiden kengille syljeskelyä ja sen sellaista, mutta tulipa myös harjoiteltua lisää kitarointia.

Lähikapakoissa notkuminen johti ensimmäisiin bändikokeiluihin ja haparoiviin räkäläkeikkoihin. Ensiesiintymiset eivät todellakaan olleet mitään loistokkaita. Rohkaisua oli otettu niin raskaasti etteivät sormet tahtoneet erottaa kitaran kieliä toisistaan, eivätkä polvetkaan oikeastaan tahtoneet kantaa, ja hiki liimasi hiukset päätä vasten ja vähintään yhtä humaltuneen baarimikon säätämät spottivalot polttivat silmiä koko kolmikappaleisen setin ajan. Huolimatta siitä, että setti tosiaankin sisälsi vain kolme kappaletta, joista yhtäkään ei taidettu soittaa kokonaisena, tuntui siinä kapakan kaikkien viiden kantiksen edessä esiintyminen loputtomalta piinalta, todelliselta lihaksitulleelta kiirastulelta.

Nuo hetket olivat kuitenkin ne, jotka pistivät liikkeelle sen ketjureaktion, jonka ansiosta Casey saa nykyään nauttia tuhansien työtuntiensa saavutuksista, vaikka hän ensimmäisen ”keikan” jälkeen vannoi, ettei ensinnäkään enää ikinä koskisi kitaraan, ei vaikka hänen henkensä olisi siitä kiinni, eikä toisekseen enää ikinä esiintyisi tai soittaisi julkisesti kenellekään, eikä oikeastaan haluaisi enää ikinä pistää nenäänsä ulos asunnostaan. Lopulta häpeän hopeareunuksesta alkoi kuitenkin erottua kapakan kantisten innostuneet irvistykset, kun he olivat tunnistaneet jonkin Caseyn tapaileman riffin, ja se taisi lopulta sytyttää kipinän esiintymisestä. Yksin kotona soittelu ei enää tuntunut miltään, kun oli nähty ne tunteet, joita yleisössä – vaikka se olisikin koostunut vain viidestä kantiksesta – saatettiin soittamalla nostaa pintaan.

Bändejä oli ja meni, kaupungit vaihtuivat, Casey oli ja pysyi. Merkittävää menestystä ei kuulunut, läpimurtoja ei tehty. Yksi kappale saatiin jonkin pienen connecticutilaisen vaihtoehtomusiikkia soittavalle radioasemalle. Ei hän oikeastaan edes tiennyt, miksi hän teki niin kuin teki. Miksei hän mennyt kouluun ja opiskellut ammattia, tai mennyt edes töihin? Miksei hän osannut asettua? Ne olivat kaikki kysymyksiä, joihin hän ei löytänyt vastauksia ennen kuin vähän vahingossa löysi matkan varrelta ympärilleen sen kolmikon, josta myöhemmin muodostui festarien päälavakeikkaa vetävä the Young Librarians.

Läpimurto vaati pohjalle pari haparoivaa levyä, kymmenittäin nenän edestä suljettuja ovia ja muutaman henkilökohtaisen kriisin, kunnes vuoden 2014 läpilyöntilevy takasi bändille vapaan väylän tähtiin. Sen jälkeen vauhti on oikeastaan vain kiihtynyt, eikä suosion huippu tunnu ihan vielä saavutetulta, eikä ihan kaikkea ole vielä nähty ja koettu. Koko läpimurtoa olisi tosin tuskin tapahtunut, ellei levy-yhtiössä olisi onnistunut vakuuttamaan bändiä siitä, että Casey pitäisi saada irti esiintymiskammosta ja siirtymään lavan syrjästä mikrofonin varteen. Ei todellakaan ollut helppo tehtävä saada esiintymiskammoista ja koulukiusattua kitaristia vakuutettua siitä, että hän oli kuorotaustansa vuoksi bändin ainoana edes etäisesti laulutaitoisena bändin vahvin mahdollisuus tämän vuosikymmenen aikana uralla etenemisen kannalta.
Esiintyminen ei silti ole vieläkään muuttunut yhtään mukavammaksi. Selvin päin esiintymistä on kokeiltu enemmän kuin pari kertaa, mutta siitä ei vain tahdo tulla kerta kaikkiaan mitään: Ääni katkeilee, sormet eivät taivu kitaran kaulan ympärille, paidat liimautuvat hikiseen selkään ja silmissä välkkyy ajovaloihin joutuneen Bambin pakokauhu. Casey tosissaan haluaisi esittää musiikkiaan ihmisille ilman päihteitä, mutta toistaiseksi se on osoittautunut mahdottomaksi. Eikä asiaa helpota sekään, että erilaiset päihdykkeet ovat siirtyneet esiintymislavoilta kotiin ja arkeen. Omasta mielestään Casey ei ole ongelmakäyttäjä, koska hän kykenee olemaan ihan kunniallinen veronmaksaja ja toimintakykyinen yhteisön jäsen. Joku muu voisi väittää ongelmaksi sitä, että reflojen pelossa selvää päivää ei ole nähty viimeisten puolentoista vuoden aikana kovinkaan monesti.