Itä-Berliiniin sijoitetun neuvostosotilaan ja muurin länsipuolella varttuneen seikkailunhaluisen saksalaistytön kielletyn rakkauden hedelmä. Romanssi ja salainen pikkuperhe jaksoi kukoistaa aina muurin murtumiseen asti, ja alkuun vähän sen jälkeenkin. Kun sai luvan kanssa mennä naimisiin, asua oikeasti yhdessä ja elää julkisesti perheenä, alkoi varsinkin nuorelle äidille tehdä tiukkaa tyytyä tavalliseen elämään vuosien romanttisen jännityksen jälkeen. Isä sen sijaan olisi mielellään halunnut asettua aloilleen, hankkia tylsän mutta toimeentulon takaavan leipätyön, ja tehdä lisää lapsia.
Kompromissina jäätiin kaupunkiin, isä vaihtoi sotilasuran lähikaupan vartijan titteliin, äiti löysi elämäänsä uutta eksotiikkaa keksimällä haluavansa filmitähdeksi, ja pikku-Alex aloitti koulutiensä. Isä teki pitkää päivää ja joskus yötäkin töissä edetäkseen nopeammin parempiin tehtäviin, Alex ja äiti viettivät illat ja joskus päivätkin kotona katsellen Richard Geren, Julia Robertsin ja Meg Ryanin elokuvia. Inspiraation ja oppimisen vuoksi, kuten äiti tapasi sanoa. 90-luvun alussa äiti teki pari pientä roolia saksalaisissa tv-tuotannoissa, isä elätteli unelmaa kauemmas kaupungista muuttamisesta, Alex oppi olemaan vahingossakaan puhumatta venäjää koulussa, ja pikkuveli syntyi vajaa vuosi sen jälkeen kun äiti oli tutustunut uransa edistämisen kannalta lupaavaan amerikkalaiseen casting directoriin.
Äidin Hollywood-unelmien perässä ja casting director -"ystävän” houkuttelemana muutettiin lopulta Yhdysvaltoihin. Isä halusi vain tehdä äidin onnelliseksi ja pitää perheen kasassa, vaikka uuden kielen ja työuran aloittaminen jälleen nollasta arveluttikin, ja vaahtosammuttimen kokoisilta tai sitä vain marginaalisesti isommilta perheenjäseniltä ei juuri mielipiteitä kysyttykään. Olisikohan sitä immigranttiperhekuviota elelty vuodenkaan päiviä, kun äiti ilmoitti saaneensa kuolleen prostituoidun roolin suositun poliisisarjan jaksosta, rakastuneensa palavasti casting director -ystäväänsä ja ottavansa eron. Se tosin ilmoitti kaiken tämän englanniksi, minkä vuoksi kolmeen sanaan rajoittuvalla sanavarastolla varustetulla isällä ja lähinnä
Transformersin tai
Batmanin iskulauseista koostuvalla kielitaidolla siunatulla Alexilla kesti hyvän aikaa ymmärtää, mitä oikeastaan oli meneillään. Isä yritti tietysti kaikkensa saadaakseen äidin jäämään tai edes jättämään lapset, mutta äiti meni ja vei pikkuveljenkin mukanaan, koska olisihan isän pitänyt se jo ajat sitten tajuta, kenen se lapsi todellisuudessa oli.
Myöhemmällä iällä Alex on vakuuttunut isän aina tienneen. Se oli vain halunnut perheen ja lapsia niin lujasti, ettei ollut välittänyt. Eikä se oikein koskaan päässyt yli äidin lähdöstä. Tai jos siitä pääsikin, niin sitä menetettyä pikkuveljeä se ei lakannut suremasta. Lähetti sille joka vuosi jouluna ja syntymäpäivänä lahjan. Myöhempinä vuosina lahjojen kylkiäisinä myös aina pienet karkkipussit uusille puolisisaruksillekin, vaikka niiden isä oli jo casting directoristakin seuraava.
Siinä lapsuus sitten pitkälti menikin. Englantia opetellessa, isän loputonta sydänsurua seuratessa, omaa paikkaa etsiessä. Joskus muuten rakastava eikä ollenkaan väkivaltainen isä purki pahaa oloaan Alexiin, kun ei muitakaan ollut tarjolla. Sekin loppui lyhyeen Alexin ilmoittaessa, että vielä yksikin episodi tätä ja hänkin lähtisi. Sitä samaa kipupistettä tuli omaksi myöhemmäksi häpeäksi hyväksikäytettyä turhankin paljon teinivuosina. Sen varjolla tehtiin isä kädettömäksi vähän kaiken edessä: huonojen arvosanojen, päihdekokeilut, luvatta auton lainaamiset, luvatta lainatun auton kolhimiset, tyttöjen kanssa sekoilun ja sen yhden pojankin. Typerintä ja turhintahan siinä kaikessa oli, ettei suurimpaan osaan niistä tempauksista ollut edes koettu suurta tarvetta. Kunhan oli purettu omaa kasvukipuilua ja eksistentiaalista kriisiä isän rajojen koetteluun ja yritetty löytää se piste, jossa sen rakkaus loppuisi. Kun sitä rajaa ei vielä tilapäisellä koulusta erottamisellakaan tullut vastaan, tajuttiin sentään itsekin lakata väkisin sitä hakemasta.
Pakkovälivuoden ajaksi isä järjesti Alexille työpaikan paikallisen ostarin yövartijana. Pitkien, tapahtumaköyhien öiden aikana oli vaikea olla ajattelematta omaa elämää ja isän elämää ja sitä, miten perseestä oli itse oltu sille monta vuotta, ja oikeastaan edes ilman mitään järkevää syytä. Jonkinlaisena itse itselle asetettuna katumusharjoituksena päätettiin 17-vuotiaan maailmantuskalogiikalla, että armeijassa ne synnit voisi sovittaa. Isä ei suoranaisesti lämmennyt ajatukselle, mutta lupasi kunnioittaa pojan päätöstä, jos se kävisi kuitenkin koulun ensin loppuun. Alex lusi mukisematta jäljellä olleen porttikieltonsa kouluun, hoiti sitten luvatusti itselleen high schoolin päättotodistuksen ja värväytyi pian päättäjäisten jälkeen.
Armeijan kuri ja järjestys sekä se tietty askeettisuus tuntuivatkin siinä parinkympin kynnyksellä juuri siltä, mitä tarvittiin. Elämä helpottui kummasti, kun ei tarvinnut itse ajatella oikeastaan yhtään mitään. Jos koulussa oli oltu jossain siellä lonereiden ja keskivertonuorten välimaastossa ajoittain ailahtelevaisen luonteen takia (koulutovereita saattoi hämmentää, miten yhtenä hetkenä tyyppi dissasi luuseri-isäänsä ja seuraavana veti turpaan kaveria, joka vihjasi hänen isänsä olevan luuseri), peruskoulutuksessa oltiin kaikki äijät samalla viivalla ja ne pari muijaakin suhteellisen lähellä. Ja jos kaikkien kanssa eivät ajatusmaailmat täysin kohdanneetkaan, niin ei muutaman tunnin yöunilla ja aamuyöstä iltamyöhään painaessa paljon ehditty kortin pelaamista ja seuraavista vapaista haaveilemista syvällisemmin sosialisoidakaan.
Ensimmäinen pidempi ulkomaan komennus sijoittui mediaseksikkäästi Afghanistaniin. Kentällä armeijaura paljastuikin jo ihan alkumetreillä vähemmän omaksi jutuksi kuin harjoitusleirielämä. Koulutuksissa ja harjoituksissa auktoriteettien kanssa ei ollut ollut suurempaa ongelmaa, mutta kun hypoteettiset tilanteet vaihtuivat oikeisiin, eläviin ihmisiin ja konkreettisiin, näkyviin seurauksiin, huomasi nuorukainen yllättäen omaavansa moraalitajun. Vieläpä sellaisen, joka ei aina käynyt aivan yksiin työnkuvan ja korkeammilta tahoilta tulleiden määräysten kanssa. Jälkikäteen ajateltuna sellaisia kysymyksiä olisi ehkä kannattanut pohtia etukäteen, ennen kuin laittoi värväytymispaperit vetämään tai ainakin niissä muutamissa pakollisissa psykologisissa arvioinneissa, joita eri vaiheissa prosessia tuli vastaan.
Ei Alexista yhdessä yössä sinisilmäistä pasifistia tullut, eikä edes sen parin vuoden aikana, mitä vaihtelevilla komennuspätkillä tuli lopulta yhteensä vietettyä. Lopulta hän oli kuitenkin niin kyynistynyt ja kyrsiintynyt koko armeijaan, että vietettyään muutaman kuukauden jossain puskassa Afrikassa (ja niin kypsyneenä, että ei vielä tänäkään päivänä ole sataprosenttisen varma, missä tarkalleen ottaen edes oli, eikä ignorantin länsimaalaisen leiman uhallakaan oikeastaan jaksa edes välittää) ja päädyttyään sieltä suoraan takaisin Lähi-itään ei mennyt montaakaan viikkoa ennen kuin sukset olivat ristissä jotakuinkin kaikkien kanssa ja asenne niin päin persettä kuin voi olla. Parin vuoden armeijaura päättyi lopulta fanfaarittomasti ennenaikaiseen vapautukseen, johon kaikki osapuolet olivat varmasti pelkästään tyytyväisiä.
Haistatettuaan pitkät armeijalle, ulkomaanpolitiikalle ja miksei siinä sivussa koko valtiojärjestyksellekin, Alex ei ollut vielä puolivälissä parikymppisiäänkään, mutta takana oli jo yksi kustu ura ja edessä ei mitään. Hän punkkasi jonkin aikaa isänsä luona, teki hajavuoroja sen kanssa samalle tutulle vartiointifirmalle. Kurssittautui parin diibadaaba-lisensoinnin verran ja pääsi toiselle yritykselle riittävän hyviin leipiin, että oli varaa muuttaa omaan pahvilaatikkoon. Haki kolmenkympin lähestyessä hetken mielijohteesta poliisikoulutukseen, paimensi muutaman vuoden juoppoja kaduilla ja kärräsi juopuneita teinejä koteihinsa; ajautui aikaa myöten erimielisyyksiin siitä, missä suhteessa ja – ennen kaikkea – missä järjestyksessä konfliktitilanteissa olisi hyvä yrittää de-eskaloida tai turvautua voimankäyttövälineisiin. Vaihtoi epävakaan ja epäkiitollisen poliisielämän privaattisektorin parempaan palkkaan ja itsenäisempään työnkuvaan, ja sillä tiellä on toistaiseksi ennätyspitkään pysynyt.
Yhdistelmä levotonta, vanhempien heikosti operoimaa lapsuutta, kieli- ja verenperimäasioista juontuvaa ikuista juurettomuutta, pettymykseen ja paskaan makuun päättynyttä armeijauraa, yleistä myöhempää päämäärättömyyttä ja omaa kyvyttömyyttä tehdä tai haluta elämässä paljon mitään ovat luoneet vahvan pohjan Alexin elämänfilosofiaksi muodostuneelle kyynisyydelle ja elämään kyllästyneisyydelle. Kaikenlaisilta masennuksilta ja itsetuhoisilta ajatuksilta ynnä muilta oikeasti helvetin ankeilta ongelmilta on tosin säästytty, ja vaikka lyhyeen päättyneellä maanpuolustusuralla ehdittiin nähdä ja kokea paljon ikäviäkin tilanteita, jäi siitäkin käteen lähinnä se karvas pettymys, eeppinen vitutus ja vain hyvin maltillinen perus-ptsd, joten siinä mielessä voisivat asiat kai olla huomattavasti huonomminkin. Ei sillä, että mies itse pitäisi kovinkaan suurena tragediana, jos vaikka jäisi huomenna putoavan satelliitin alle ja kuolisi pois, mutta ei hänellä toisaalta ole koskaan ollut aktiivista tarvetta päästä hengestään.
Yleinen maailmankatsomus tiivistyykin jossain määrin klassisen "pessimisti ei pety” -sloganin ympärille, joskin siinäkin ehkä kaikesta kyynisyydestä huolimatta jollain tapaa skaalan optimistisempaan päähän: hän ei varsinaisesti oleta aina pahinta, jos ei nyt parastakaan, vaan suhtautuu kaikkeen tasaisen olemattomilla odotuksilla. Etenkin viimeiset puoli vuotta armeijan riveissä olivat tosin aikoinaan yhtä helvettiä ja Alex oli useimpina päivinä hyvät 90 prosenttia valveillaoloajastaan kyllästynyt ja kypsynyt kaikkeen ja kaikkiin, mutta reilussa kymmenessä vuodessa on sekin katkeruus ja ihmisviha kummasti ehtinyt tasoittumaan. Eikä hän nyt tietysti silloin pahimmillaankaan ollut yötä päivää perseestä tai kaiken aikaa purkanut turhautumistaan muihin, vaikka välillä siltä tuntuikin. Niiltäkin ajoilta on säilynyt yllättävän monta ystävyyssuhdetta: osa läheisempiä kuin toiset, mutta melkein kaikkien kanssa saattaa polkujen kohdatessa vähintään yksillä kaljoilla käydä, jos ei muuta. Jotain kai sekin miehen persoonasta kertoo.
Itse asiassa päällisin puolin Alex vaikuttaa useimpien mielestä ihan keskivertojätkältä. Hän ei ilman sosiaalisen liukasteen vaikutusta tai muuten vain riehakasta tunnelmaa ole aina se kaikkein supliikein tyyppi porukasta, eikä yksilönä koe useinkaan tarvetta tehdä itsestään numeroa tai pitää ääntä. Ryhmässä, varsinkin tutussa sellaisessa, sosiaalisuus ja estottomuus saattaa Alexiinkin tarttua, mutta soolona hän on viihtyy paremmin jossain huomion keskipisteen ja seinäruusun välillä: osallistuu keskusteluun, kun siltä tuntuu, ja keskittyy oluensa hörppimiseen ja muiden juttujen kuuntelemiseen, kun siltä ei tunnu. Myös usein omassa seurassaan baaritiskin nurkassa viihtyväksi tyypiksi yllättävän hyvä smalltalkissa, mutta toisaalta huonolla hetkellä häirittynä osaa myös antaa itsestään todella epäsosiaalisen kuvan.
Temperamenttiseksi tai tulenaraksi persoonaksi miestä ei kuitenkaan normaalioloissa voi luonnehtia. Sopivissa olosuhteissa tunteet voivat äkistikin kuohahtaa, eikä tyytymättömyyden tai ärtymyksen peitteleminen ole koskaan kuulunut henkilökohtaisiin vahvuuksiin, ja ehkä nyrkkikin on joskus turhan herkästi heilahtanut, mutta noin pääsääntöisesti hän vain kävelee pois räjähdysherkistä tilanteista. Ei siksi, että jotenkin fundamentaalisesti vastustaisi nujakointia tai kokisi olevansa tilanteen yläpuolella, vaan lähinnä siksi, että kahakointi harvoin maksaa vaivaa. Nuorempana silläkin saralla kunnostauduttiin aivan eri tavalla, mutta kolmenkympin rajapyykin jälkeen jo pelkkä krapulasta toipuminen ottaa sen verran koville, että yleensä sen kylkeen ei vain kaivata jotain mustia silmiä ja kivistäviä rystysiä. Ei ainakaan ilman painavaa syytä.
Suustaan Alex sen sijaan osaa edelleen olla paha. Tiedä sitten kumpuaako suorapuheisuus ja kärkkäidenkin mielipiteiden peittelemättömyys jostain lapsuusvuosien kielimuuritraumasta, kun ei pariin ensimmäiseen vuoteen Jenkeissä osattu kovinkaan paljon englantia, eikä varsinkaan riittävästi takaisin puhumiseen, jos jonkun törkykommentti sisällöllisesti ymmärrettiinkin. Vaikka iän myötä kieltämättä sitäkin filtteriä on ansiokkaasti kohennettu, eikä enää esimerkiksi asiakkaille auota ihan taukoamatta päätä aina mielen tehdessä ja muutenkin on – pääasiassa kantapään kautta – opittu jonkinlaisia tilannetajun perusteita, ei mölyjen pitäminen mahassa vieläkään toteudu aivan täydellisesti. Ainakin mahdolliset jupinat on ymmärretty aina mutista saksaksi tai venäjäksi.
Osaa Alex omien totuuksiensa laukomisen vastapainoksi halutessaan myös lirkutella. Ensimmäiset tyttöystävät pyörivät kuvioissa ja suhteellisen pian lakanoissakin jossain ajokortti-ikää edeltävien vuosien huitteilla, eikä sen jälkeenkään ole koskaan tarvinnut kauan olla seuraa vailla, jos on seuraa kaivannut. Mitenkään erityisen palavasti sitä ei tosin ole yleensä osattu edes kaivata, joskaan ei ole myöskään yleensä podettu mitään erityistä pakokauhua pidemmänkään jutun osuessa kohdalle. Alex ei ole koskaan kaihtanut irtosuhteita akuuttien tarpeiden täyttämisen tai spontaanin hauskanpidon hengessä, mutta on historiallisesti viihtynyt hyvin myös pidemmissä järjestelyissä – ehkä laiskuuttaan, ehkä mukavuudenhaluaan, tai ehkä jostain muusta tiedostamattomasta syystä. Omien romanttisten taipumusten mysteeri onkin edelleen ratkaisematta. Parhaillaankin ollaan epämääräisessä laskutavasta riippuen vuoden tai pari kestäneessä on/off-suhteessa ihan hyvän naisen kanssa, jota joskus ajatellaan taukoamatta ja joskus huomataan, ettei ole kaivattu sitä kahteen viikkoon. Ota tästä nyt sitten selvää.
Tasan 180 senttimetriä pitkä. Jos armeijasta jäi jotain konkreettista hyvääkin käteen, niin ainakin siellä selkäytimeen juurtuneet joka aamuiset juoksulenkit, säännöllinen voimaharjoittelu ja muutenkin fyysisestä kunnosta huolehtiminen kuuluvat edelleen arjen perusrutiineihin, mikä on tietysti työnkin puolesta positiivista. Aivan yhtä paljon aikaa salilla pumppaamiseen tai mikrojen ja makrojen kyttäämiseen ei käytetä kuin ehkä vielä vuosikymmen sitten, vaikka ihan hyvissä massoissa edelleen onkin pysytty. Jää helposti kakkoseksi ladon oville, mutta kukkakepin päihittäisi ilman kahta sanaa. Onpahan helpompi löytää työkeikoille hyvin istuvia puvuntakkeja, joissa uskaltaa liikuttaa hartioitakin.
Äidiltä perittiin sielukkaat siniset silmät, isältä slaavilainen likaisenvaalea hiusten väri. Jotta mahdollisimman harva pienlentokone erehtyisi luulemaan leveää ja suhteellisen korkeaa otsaa kiitoradaksi, on hiuksia pidetty yleensä ainakin osittain otsan peittävissä mitoissa. Yleisimmin miehen bongaa sivuilta lyhyemmäksi kynityssä ja päältä hieman pöyheämmässä kuontalossa. Leukaa peittää tavallisesti muutaman päivän sänki, koska paljon sitä tuuheampaa partaa ei jaksettaisi huoltaa, ja sitä useammin ei vaivauduta sitä höyläämään.
Pukeutumistyyliä kuvaa parhaiten mielikuva, joka syntyy kun yhdistää stereotyyppisen käytännönläheisen kasuaalin armeijatyylin isän pukemaan 12-vuotiaaseen. Vaatekaapin sisältö koostuu tylsistä enimmäkseen yksivärisistä peruspaidoista, parista neuleesta, intohimottomista t-paidoista, yhdestä nahkatakista ja kahdesta farkkutakista, muutamista shortseista, kolmista identtisistä tummista farkuista ja neljästä parista järkeviä kenkiä: yhdet kävelyyn, yhdet juoksuun, yhdet rannalla ja yhdet siisti nahkaiset. Pukeutumisen perusteella Alexin ehdottomat suosikkivärit ovat harmaa, tummanharmaa ja vielä vähän tummempi harmaa sekä combo breaker harmaanruskea.
[
Puhuu sujuvasti englantia sekä arkikäyttöön riittävästi saksaa ja venäjää. Lähi-idän turneella poimi aikoinaan muutaman sanan arabiaakin ihan vain koska vitutti olla taas kielimuurin takana.
Sisustanut asuntonsa rönsyilevästi ja mahtipontisesti sohvan ja sängyn kaksoisvirkaa toimittavalla futonilla, mekanismituolilla, tv:llä ja tv-tasolla, pienellä sohvapöydällä ja nurkkaan sijoitetulla lipastolla. Osti kolme vuotta sitten ison, laadukkaan puuvillamaton kirpputorilta ja käytti sen pesulassakin, mutta ei ole vielä saanut aikaiseksi purkaa sitä pesulan pussista tai kantaa sitä asuntoon asti varastosta.
Yleiseen whatever -asenteeseensa nähden yllättävän tarkka paitsi omastaan myös kotinsa siisteydestä. Vaikka sekä pukeutumis- että sisustustyylissä noudatetaan askeettista minimalismia, ei niin miestä kuin sen puoleen hänen kotiaankaan voi kovinkaan usein moittia siivottomaksi. Inhoaa kaikkea hajustettua, joten molempien yleinen tuoksuprofiilikin rajoittuu neutraaliin ei-mihinkään.
Aloittanut ja lopettanut tupakoinnin noin viisi kertaa vuodessa teini-ikäisestä lähtien. Ei ole koskaan kokeillut tai kokenut tarvetta kokeilla alkoholia eksoottisempia päihteitä. Juomaksikin riittää yleensä olut, joskus viski, ja niitäkin yritetään käyttää maltillisesti rappioalkoholismiin luiskahtamisen pelossa.
Allerginen jotakuinkin kaikille yleisimmille puudutusaineille. Joka kerta yhtä suuri ilo istua isompien haaverien kanssa paikattavana.
Kohtuuttoman hyvä keskinkertaisessa piirrustelussa. Ei ymmärrä mitään piirtämistekniikoista, varjostamisesta, värittämisestä tai muista hienouksista, mutta on vuosien varrella tuherrellut riittävän paljon luonnostelmia näkökenttäänsä mahtuvista objekteista työvuorojen tylsinä hetkinä paremman tekemisen puutteessa, että on varteenotettava joukkuetoveri Pictionaryssa.